Toimin omatuntoni mukaan, kun päästin aikoinaan lastensuojelun sosiaalityöntekijänä 6 lasta pois sijoituksesta. Heidät oli sijoitettu lainvastaisesti, miksi olisi pitänyt aiheuttaa heille ja heidän perheilleen kärsimystä?
Tästä seurauksena olivat potkut. Jokainen tietää, että potkujen saaminen työpaikasta ei ole mukava juttu.
Työyhteisössä saamani potkut tulivat suurena yllätyksenä – luonnollisesti, koska olin työteliäs ja jopa pomokin sanoi irtisanomiskuulemisessa, että olin pidetty työyhteisössä, koska kerroin paljon hauskoja juttuja (minulle on tosiaankin tapahtunut paljon mielenkiintoisia asioita elämässä ja muistan ne likipitäen kaikki). Lisäksi olin ainoa mies työyhteisössä, millä tietysti myös on merkitystä erityisesti lastensuojelun miesasiakkaiden näkökulmasta.
Mutta tämä ihmetys ei johtanut muuhun kuin surkutteluun. Seuraavassa lauseessa kollegat jo alkoivat pohtia, että miten heille itselleen nyt käy, jos johdon linja on muuttunut noin tiukaksi.
Eli sen sijaan, että olisivat yhteistuumin alkaneet puolustaa minua, jokainen alkoi pohtia omaa tilannettaan (no, yksi työyhteisöstä oli sosionomi, joka keskittyi lähinnä kiusaamaan asiakkaitaan, joten hänelle potkuni olivat varmasti helpotus).
Joku kysyi, että miten lastensuojelun työntekijät muka alkaisivat toimia puolustaakseen asiakkaita? Vastaus on nyt ja aina: yhteistuumin ja joukkovoimalla. Jos työyhteisö olisi tuolloin ilmoittanut, että töiden teko loppuu sitten tähän, ellei Nummelin saa jatkaa, niin ei niitä potkuja olisi tullut.
Kaikki pahuus on loppujen lopuksi alkanut siksi, että hyvät ihmiset eivät ole vastustaneet pahuutta…
