Lastensuojelulaki tarjoaa viranomaisille lukuisia mahdollisuuksia rajoittaa lapsen ja hänen
vanhempiensa elämää.
Kuitenkin laissa säädetään rajoitusten käytön yleisistä edellytyksistä muun muassa niin, että
rajoituksia saadaan käyttää, mikäli rajoitus on lapsen edun mukainen, rajoitus on lapsen hoidon ja
huolenpidon toteuttamisen kannalta perusteltu ja sopiva sekä rajoituksen käyttäminen on
välttämätöntä.
Lisäksi rajoituksen pitää olla oikeassa suhteessa suojeltavaan etuun nähden, lapsen mielipide on
selvitetty ja muut, lievemmät keinot eivät ole tilanteeseen soveltuvia.
Ongelmallisen asiasta tekee se, että kaikki tämä edellyttää arvion tekemistä ja arvion saa tehdä
yksittäinen sosiaalityöntekijä, jolla ei koulutuksen puolesta ole yleensä siihen edellytyksiä.
Kuka määrittelee lapsen edun?
Keskeinen asia rajoitusten asettamisessa ja kaikessa muussakin lastensuojelun toiminnassa on
lapsen etu. Kuka määrittelee lapsen edun?
Lastensuojelulain mukaan lapsen ja nuoren mielipiteelle tulee antaa erityinen merkitys
lastensuojelun toimenpiteistä päätettäessä, mutta näin ei käytännössä ikinä ole.
Lapsen mielipide kyllä yleensä selvitetään, mutta joko sosiaalityöntekijä tekee päätöksen vastoin
lapsen mielipidettä perustelutta tai ilmoittaa perusteluina sen, että ”sosiaalityöntekijä tietää lapsen
edun lasta paremmin”.
Ei ihme, että ihmiset eivät ole tyytyväisiä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden toimintaan.
Lapsen etu tutkimusten valossa
Sijoitettujen lasten edusta on tehty tieteellisiä tutkimuksia, jotka osoittavat, että sijoitetut lapset
voivat selvästi muita lapsia huonommin.
Helsingin, Itä-Suomen ja Oxfordin yliopistojen sekä THL:n tutkimuksessa selvitettiin, mikä on
kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten riski joutua sosiaalisiin vaikeuksiin ja
terveysongelmiin aikuisiän saavutettuaan.
Tutkimuksen perusjoukko olivat kaikki Suomessa vuosina 1986–2000 syntyneet lapset. Heitä oli
yhteensä 903 951. Tutkimushuomio keskitettiin 30 127:een yksilöön, jotka olivat olleet sijoitettuina
kodin ulkopuolelle. Kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia verrattiin heidän sisaruksiinsa, jotka olivat
saaneet jäädä kotiin.
Tutkimuksen päätulos oli, että kaikilla tutkituilla hyvinvoinnin ja terveyden mittareilla sijoitettujen
lasten, sukupuolesta riippumatta, tilanne oli heikompi kuin heidän sisarustensa, joita ei ollut
sijoitettu kodin ulkopuolelle. Sijoituslasten riski kokea vakavia sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia
aikuisiällä oli jopa viisi kertaa suurempi kuin kotiin jääneillä sisaruksillaan. Kodin ulkopuolelle
sijoitettujen lasten tilanne aikuisuuden kynnyksellä oli keskimäärin koko muuta väestöä heikompi
kaikilla tutkituilla elämänalueilla.
Kelan vuonna 2016 julkaisemassa tutkimuksessa kyselyyn vastasi 150 keskimäärin 17-vuotiasta
henkilöä.
Tulosten mukaan kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten koulutusura jäi useimmilla keskeneräiseksi
ja työllisyys heikoksi. Sijoitetuilla yksilöillä peruskoulun jälkeisen tutkinnon suorittaneiden osuus
jäi huomattavasti pienemmäksi (45 %) kuin muulla väestöllä (87 %), ja psyykenlääkkeitä ostaneista
tutkinnon suorittaneiden osuus oli vielä tätäkin merkittävästi pienempi. Kodin ulkopuolelle
sijoitettujen lasten ja nuorten perusasteen jälkeisen koulutuksen puutteen oli aiemmissa
tutkimuksissa havaittu merkitsevän hyvin heikkoja työllistymismahdollisuuksia paremmin
koulutettuihin verrattuna. Kun väestössä vastaavan ikäryhmän työllisyys 26-vuotiaana oli 73
prosenttia, tässä tutkimuksessa kodin ulkopuolelle sijoitetuilla työllisyys jäi keskimäärin 43
prosenttiin. Perhehoitoon sijoitetuista työllistyi 53 prosenttia, laitoshoitoon sijoitetuista 40
prosenttia ja ammatillisiin perhekoteihin sijoitetuista vain 37 prosenttia. Kodin ulkopuolelle
sijoitettuna olleilla oli pitkiä työttömyysjaksoja moninkertaisesti koko ikäryhmään verrattuna.
Kodin ulkopuolelle sijoitettujen vuositulot jäivät alemmaksi kuin koko väestöllä. Noin 30
prosentilla heistä vuositulot jäivät vuonna 2010 alle 6000 euron; koko väestössä prosenttiosuus oli
14.
Kaikista kodin ulkopuolella sijoitettuna olleista 51 prosentilla oli tilastomerkintä psyykenlääkkeistä
jossain vaiheessa vuosina 2001–2010, kun taas vastaavasta väestöstä tilastomerkintä oli 21
prosentilla. Mielenterveyspalveluiden tarvitsijoiden määrä oli niin suuri, että se voitiin tulkita
monien sijoitettujen nuorten syrjäytymisvaaran osoittimeksi. Vähäisen koulutuksen yhdistyminen
psyykkisiin ongelmiin johti tilanteeseen, jossa vain harva oli seurantajakson lopussa työllisenä.
