Kirjoittaja: Aki Nummelin (oikeustieteen maisteri/luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja ja sosiaalityöntekijä)
Olen ollut aikaisemmin töissä lastensuojeluviranomaisena.
Uusia lastensuojeluviranomaisia koetellaan viraston toimesta aktiivisesti. Kun menin ensimmäisen kerran lastensuojeluun töihin, minulle tuli eteen tilanne, missä lastensuojelun asiakkaana ollut yksinhuoltajaäiti oli aamulla läimäissyt lasta, koska tämä ei ollut suostunut pukemaan päälleen. Äiti oli tietysti ollut väsynyt ja hermostunut.
Päiväkodissa lapsi oli sanonut asiasta ja päiväkodista tuli välittömästi lastensuojeluilmoitus virastoon. Sain sen käsiini ja aloin keskustella työyhteisön kanssa. Heti yksi sosiaaliohjaaja (sosionomi, lastensuojelutyöntekijät ovat yliopiston käyneitä maistereita tai lähes maistereita) alkoi selittää, että lapsi on otettava kiireelliseen sijoitukseen. Vastaava tuki häntä voimakkaasti ja niinpä ”vihreänä”, asioiden taustoja tuntemattomana sossuna tein työtä käskettyä – soitin äidille ja ilmoitin, että otetaan lapsi kiireelliseen sijoitukseen. Äiti oli tietysti shokissa.
Ainoa paikka lyhyellä varoitusajalla löytyi 140 km:n päästä. Äidin oli tietysti liki mahdotonta lähteä siellä vierailemaan ilman autoa, ym.
Sitten tuli väliarvion paikka (noin 2 viikkoa sijoituksen alkamisesta). Lapsi tuotiin virastolle ja äiti tuli sinne myös. Tilanne oli kuitenkin muuttunut siten, että vastaava oli lomareissulla (ilmeisesti taas aasialaisessa vuoristossa) ja tilalla oli asiansa oikeasti hallitseva sosiaalityöntekijä (vanhempaa ikäluokkaa). Hän tuli mukaan keskustelemaan äidin kanssa ja pyysi sitten keskustelun jälkeen, että äiti menisi odottamaan käytävälle. Sijaisvastaava sanoi, että hänen mielestään tässä ei ole mitään syytä jatkaa kiireellistä sijoitusta.
Siihen minä sanoin, että ”olin ajatellut täsmälleen samaa, mutta en ollut tiennyt, kenen kanssa puhua, koska virastossa kaikki halusivat vain sijoittaa lapsia”. Niinpä sijaisvastaavan ollessa samaa mieltä kanssani menin sanomaan äidille, että ”ottaa lapsensa ja lähtee kotiin. Sijoitus loppuu tähän.”
Mitä tästä tapauksesta opimme? Lastensuojeluvirastoissa uusia työntekijöitä pistetään mahdollisimman nopeasti hankaliin paikkoihin, joissa testataan, tottelevatko he ylempiään vai eivät. Virastossa on aina joku yli-innokas, joka houkuttelee ja painostaa muita ryhtymään sijoituksiin, ja vastaava sosiaalityöntekijä puolustaa juuri tätä yli-innokasta.
Kun lastensuojelun sosiaalityöntekijä tottuu tekemään tosiasiallisesti lastensuojelulain vastaisia päätöksiä, jatko sujuu jo helpommin – sijoituksia ja huostaanottoja tulee aina, kun ”käsky käy”. Ne, jotka eivät tätä kestä, lähtevät muualle tai heille annetaan potkut.
Meilläkin työyhteisössä oli silloin, kun kävimme yhdessä lounaalla, jatkuvaa keskustelua siitä, miten haluttaisiin lähteä pois ”parempaan työpaikkaan” (sellaista ei ole). Omatunnon kanssa käytävä Jaakobin paini ei ole hyväksi sossuille.
Kävin myöhemmin kyseisessä virastossa katsomassa, miten siellä menee (olin siis siinä välissä saanut potkut, kun olin päästänyt lapsia pois laittomista sijoituksista). Ainoastaan vastaava oli enää siellä töissä – kaikki muut olivat jo nostaneet kytkintä… eivät ilmeisesti kestäneet omatuntonsa soimausta.