Otsikon kysymys on asia, mitä hyvin monet lastensuojeluviranomaisen asiakkaat pohtivat päivittäin.
Vastaus ei myöskään ole mitenkään yksinkertainen, koska monesti lastensuojeluviranomainen valitsee painostuksen kohteeksi sellaiset ihmiset, joiden se katsoo olevan suojattomia eli yksinäisiä, ilman sosiaalista tai taloudellista verkostoa olevia ihmisiä.
Ollessani itse lastensuojelussa sosiaalityöntekijänä huomasin, että yksinhuoltajavanhemmat, ilman perheensä antamaa tukea olevat romanit sekä maahanmuuttajat (erityisesti pakolaiset) olivat heitä, joilta herkästi otettiin lapsen huostaan.
Tämä johtui siitä, että kyseisillä ihmisillä on harvoin sosiaalista verkostoa, joka heitä tukisi. He ovat myös monesti köyhiä ihmisiä, joilla ei ole varaa hankkia itselleen tukea, kuten vaikkapa lakimiestä siinä vaiheessa, kun huostaanottoa vasta suunnitellaan. Mitä aikaisemmassa vaiheessa vanhempi/lapsi ryhtyy aktiiviseen ja ennen kaikkea laadukkaaseen vastarintaan viranomaista vastaan (lakiin ja sosiaalityön teorioihin tukeutuen), sitä suuremmat mahdollisuudet ovat estää huostaanotto.
Jotkut ovat muuttaneet pois hyvinvointialueelta, missä painostus on aloitettu. Jotkut ovat valinneet poismuuton maasta. Poismuutto Suomesta on totta kai erityisen tehokas toimenpide, mutta pitkällä tähtäimellä todella vaikea asia. Miten pärjää toisessa maassa ilman kielitaitoa, työtä ja rahaa? Hyvinvointialueelta toiselle muutto ei välttämättä auta, koska lastensuojelulain mukaan viranomaisella on velvollisuus (jonka he katsovat myös oikeudekseen) välittää uudelle hyvinvointialueelle tiedot heidän asiakkaanaan olevasta perheestä. Viranomaisten välisissä keskusteluissa voidaan sopia myös monista muista asioista; esimerkiksi miten uuden hyvinvointialueen viranomaiset alkavat perheen kanssa toimia.
Joka tapauksessa suojautuminen lastensuojeluviranomaisen painostukselta tarkoittaa edellä mainittujen asioiden kokoamista yhteen.
Hoidin aikoinani yhden perheen, jossa toinen vanhempi oli maahanmuuttaja (arabi) ja toinen oli puoliksi maahanmuuttaja (tosin eurooppalaistaustainen), asioita lastensuojeluviranomaista kohtaan. Painostus oli todella rajua ja perusteet kiireelliselle sijoitukselle olivat todella omituisia. Mm. perheen isoäitiä syytettiin siitä, että hän olisi sulkenut lapset johonkin pimeään komeroon, kun tosiasiallisesti pienet lapset olivat kertoneet lastensuojeluviranomaisille piilosillaolo -leikistä.
Asiassa päästiin onnelliseen lopputulokseen, koska perheellä oli tosiasiallisesti hyvin laajat taustaverkostot tukenaan ja mukana oli paljon myös suomalaisia sukulaisia. Ilmeisesti lastensuojeluviranomainen ei ollut osannut odottaa tätä. Niinpä parin kuukauden jälkeen lastensuojeluviranomaisen asenne perheeseen muuttui täydellisesti ja kaikki alkoikin sujua mallikkaasti, eikä huostaanotolle yhtäkkiä ollutkaan enää pakottavaa tarvetta (huostaanoton pitää olla lain mukaan välttämätön lapsen suojaamiseksi uhilta, jotka aiheuttavat vakavaa lapsen terveyden ja kehityksen vaarantumista).
Jos lastensuojeluviranomaisen painostuksen kohteella ei ole tukea muista ihmisistä (kavereista, perheestä, puolisosta, lakimiehestä), on kamppailu viranomaisen kanssa yleensä todella hankalaa. Viranomainen tietää kyllä, miten yksinäistä ihmistä painostetaan.
Olen huomannut työssäni niin sosiaalityöntekijänä kuin lakimiehenäkin, että monet ihmiset pelästyvät viranomaispainostusta niin paljon, etteivät lähde edes vastustamaan huostaanottoa.
Jo pelkästään se, että ihmiset laajamittaisesti alkaisivat vastustaa huostaanottoja ja kiireellisiä sijoituksia, aiheuttaisi sellaista yhteiskunnallista painetta ja kohua, että se pakostakin herättäisi jonkin päättävän tahon tarkastelemaan lastensuojeluviranomaisen tosiasiallisia (laittomia) käytäntöjä.
